Rauman museon kokoelmat käsittävät noin 100 000 luetteloyksikköä esineitä ja valokuvia. Lisäksi museolla on arkistoaineistoa, kirjoja ym. materiaalia. Pitsiin liittyvää aineistoa ovat ennen kaikkea pitsinäytteet, pitsimynsterit, nypläystyynyt, tykkimyssyt ja muut pitsien käyttöön liittyvät asusteet ja liinavaatteet. Arkistomateriaalia on muunmuassa valokuvia, haastatteluja ja jonkin verran pitsiin liittyviä vanhoja asiakirjoja.

Kokoelmien ymmärtämiseksi on hyvä tietää jotakin raumalaisen pitsinnypläyksen historiasta.

Pitsinnypläyksen historiaa

Pitsi on muotituote

Varmoja tietoja pitsinnypläyksen alusta Raumalla ei ole. Aiemmin arveltiin, että pitsinnypläys olisi tullut tänne Rauman luostarin välityksellä. Käsitys on kuitenkin vailla pohjaa. Rauman Fransiskaaniluostari lakkautettiin uskonpuhdistuksen seurauksena vuonna 1538. Silloin ei nypläystaito vielä ollut ehtinyt tänne asti, vaikka se levisikin 1500-luvulla ensin nopeasti Italiasta Ranskaan ja Alankomaihin ja vähitellen muuallekin Eurooppaan. Pitsistä oli tullut tärkeä osa kansainvälistä muotia.

Jo ennen pellavalangasta tehtyjä pitsejä käytettiin nypläystekniikkaa villa-, silkki- tai metallilangasta tehtyjen nauhojen, passementtien teossa. Kallisarvoiset metallilankapassementit kuuluivat ylhäisön pukuihin. 1500-luvulla otettiin käyttöön uusi vaatekappale, joka mullisti muotia ja loi edellytykset pitsin muotituotteeksi tulolle. Kalliiden ja vaikeasti puhdistettavien päällysvaatteiden alla alettiin käyttää valkoisesta pellavankankaasta valmistettuja aluspaitoja. Pellavaiset alusvaatteet ja niiden koristeet oli huomattavasti helpompi pitää puhtaana kuin entiset vaatekerrat: pellavapaidat voitiin pestä lipeällä ja keittää. Paitojen pitsikoristeiset kaulukset ja hihansuut erottuivat kauniisti tummempia päälysvaatteita vasten. Pitsit oli mahdollista valmistaa valkoisesta pellavalangasta joko ompelu- tai nopeampaa nypläystekniikkaa käyttäen.

Pitsit seuraavat muun taiteen tyylivirtauksia. Pitsien tyylikaudet eivät kuitenkaan ole aivan samanaikaisia kuvataiteen tyylikausien kanssa, vaan tulevat pienellä viiveellä. Pitsin valmistustavan monimutkaisuuden vuoksi ei malleja ole voitu kädenkäänteessä muuttaa. Viimeisen muodin mukaisten pitsien rinnalla on toisaalta aina valmistettu myös vanhoja malleja. Italian, Ranskan ja Alankomaiden pitsihistoriassa, joita muidenkin maiden pitsihistoria seuraa, puhutaan renessanssi-, barokki- ja rokokoopitseistä sekä uusklassisista pitseistä.

Renessanssipitsien aika alkaa 1500-luvulla, sitä varhaisemmat pitsit ovat vielä värillisiä silkki- tai hopealankanypläyksiä. Renessanssipitsit on nyplätty valkoisesta pellavalangasta etupäässä palmikko- ja liinalyönneillä. Pitsin kuvio muistuttaa hämähäkinverkkoa. Raumalla edelleen nyplättävä Kustaa-Adolfilai-pitsi voidaan mainita esimerkkinä tämän tyylin mukaisista pitseistä. 1600-luvun barokkipitseissä leveän ja pitsin täyttävät monimutkaiset, mutta selvärajaiset kukkakuviot lehdyköineen ja rönsyineen. 1700-luvun puolivälissä alkaa pohjapitsien valtakausi.

Kuvioiden väliin ja niitä yhdistämään tehdään verkkoa eli pohjaa.

Vuosisadan lopulla pohjasta tulee ilmava ja hienorakenteiden verkko. Irralliset, epäsymmetriset kuviot sijoitetaan pitsin reunoihin. Näiden rokokoopitsien tuotannon keskukset ovat Belgiassa ja Ranskassa. Myös raumanpitsien huiput kuuluvat rokokoopitseihin .

Rokokoopitsiä seuraa muotipitseissä uusklassinen pitsi. Sen tunnusmerkkinä on kuvioiden symmetrisyys. Raumalla nyplättävistä nenäliinanpitseistä monet, esimerkiksi Floderi ja Manuela kuuluvat näihin pitseihin. Uusklassinen pitsi jäi tyylipitsin viimeiseksi vaiheeksi. Ranskan suuren vallankumoukseen vaikutuksesta pitsi jäi 1800-luvun alkupuolella pois ylhäisön pukumuodista, eivätkä varakkaimmat käyttäjäryhmät sen jälkeen enää pitsejä tarvinneet.

Kansanomaiset pitsit noudattavat taide- ja säätyläispitsien tyylivaihteluita, vaikka kaudet eivät ole yhtä selvästi rajattavissa. Toisaalta kansanomaisessa pitsissä ovat vanhat piirteet saattaneet säilyä muuttumattomana vuosisatoja. Vielä tänään nyplättävissä pitseissä elää joitakin renessanssi- ja barokkipitsien varhaisia piirteitä. Juuri renessanssi- ja barokkipitsien aiheet ovat säilyneet kansanomaisissa yhä suosituissa torchon-pitseissä. Sensijaan rokokoopitsien valmistus on miltei kokonaan loppunut.
 

Pitsit aluksi tuontitavaraa

Varhaisimmat pitsit tulivat Suomeen kauppiaiden mukana ulkomailta. Tietoja nyplätyistä pitseistä on 1500-luvulta lähtien. Pitsejä käyttivät aluksi kirkko ja ylhäisö mutta pian myös porvaristo ja talonpojat. Raumalaisiin perukirjoihin pitsit ilmestyvät 1600-luvulla. Vuonna 1636 oli Rauman entisen raatimiehen Hannu Magnuksen kuolinpesässä kaksi puoliksi kulunutta suomalaisesta palttinasta tehtyä pitsikoristeista pöytäliinaa.

Tullinhoitaja Niilo Eerikinpoika Busmanin perukirjassa vuonna 1669 mainitaan myös kaksi pitsikoristeista liinaa. Rauman pormestari Henrik Martinpojan perukirjassa 1669 oli lapsen kastemekko, joka oli tehty punaisesta taftista ja koristettu kultanyytingeillä. Margareta Jaakontytär Torniaisella oli vuonna 1697 yksi pellavainen ja yksi kirjava lakki, joissa molemmissa oli pitsi. Lisäksi hänellä oli pitsisomisteinen tyynyliina.

Maalauksissa on 1600-luvun Rauman aateliset ja porvarit kuvattu muotitietoisiksi, pitsipäähineitä käyttäviksi. Esimerkiksi Rauman kirkossa oleva Greils Fennon ja raatimies Henrik Sonckin votiivitauluissa on pikkulapsetkin puettu pitseihin.

1600- ja 1700-lukujen kuluessa Ruotsi-Suomen hallitus julkaisi useita asetuksia pitsiylellisyyden ja ennen kaikkea pitsien tuonnin rajoittamiseksi.

Rauman osalta pitsien tuontia hillitsivät kuitenkin vielä tehokkaammin kaupungin ulkomaankauppaa koskevat rajoitukset. Raumalaiset menettivät 1640 oikeutensa purjehtia ulkomaan satamiin. Myöhemmin rajoituksia lievennettiin, mutta raumalaisten ei kuitenkaan sallittu tuoda maahan rihkamatavaroita kuten kankaita, lankoja ja pitsejä.
 

Raumalla nyplätty ainakin 1700-luvulta lähtien

Vaikka kaupungin oman pitsinvalmistuksen alusta ei ole tarkkoja tietoja, vaikuttivat pitsien tuontikiellot vaikuttivat varmasti osaltaan kotimaisen tuotannon vauhtiin pääsyyn. Vanhin Rauman nypläykseen liittyvä asiakirja on Rauman museossa säilytettävä pieni käsin kirjoitettu lappunen, johon on merkitty muistiin kirkossa luettavaksi tarkoitettu tiedonanto: "Yxi Cunjal. Ihminen valitta että hän Reestäns Kaupungin paikoille Pudottanut yhden Knypylä Dynyn Joka sen olis Ylös ottanut tekis nin hyvin ja ilmoitais." Lappunen on vuosien 1747 ja 1750 väliltä.

Ensimmäinen tunnettu virallinen esitys Rauman pitsinnypläyksestä on annettu Tukholman manufaktuurikonttorin kokouksessa toukokuun 31. päivänä 1750. Turun ja Porin läänin maaherra Juhana Yrjö Lillenberg yritti silloin tehdä esityksiä Rauman nyplääjien olojen parantamiseksi.

Lillenbergin mukaan raumalaiset olivat ehtineet nypläystaidoissaan jo niin pitkälle, että he vuosittain tuottavat huomattavan määrän halpaa pitsiä. Paria vuotta myöhemmin Lillenberg mainitsee Raumalla nyplätyn 4000 kyynärää pitsejä, jotka myytiin maaseudulle. Nypläystä harjoittivat vähävaraiset naiset ja tyttölapset seitsemännestä ikävuodesta lähtien.

Kaupungin nyplääjät ansaitsivat käsityöllään vuosittain niin huomattavan rahasumman, että maaherran mielestä nypläystä olisi pidettävä teollisuutena, varsinkin kun sitä Raumalla harjoitettiin enemmän kuin missään muualla maassa. Maaherra Lillenberg toimi helpottaakseen pitseissä tarvittavien materiaalien saantia. Hän kehotti myös nyplääjiä hankkimaan tietoja hienompien ja perempien pitsien valmistuksesta.

Raumallakin oli ajatuksena nypläyksenopettajan hankkiminen ulkomailta, kuten Vastaanssa samoihin aikoihin tehtiin. Maaheran toiminta varmasti oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että pitsinnypläys 1700-luvun jälkipuoliskolla kehittyi varsin huomattavaksi tekijäksi kaupungissa.

Vuonna 1772 kirjoitti raumalainen Sven Mellenius, että nypläystä harjoitettiin melkein joka talossa. Pienet tytöt alkoivat jo 6-7-vuotiaina opetella nypläämistä ja useat naiset nypläsivät koko elinaikansa. Yksitoista vuotta myöhemmin, vuonna 1783 kertoi Pietari Adrian Gadd, että 200-300 henkilöä, pieniä tyttöjä, 6-7-vuotiaita poikia, vanhoja ukkoja ja muuta väkeä ansaitsi elatuksensa nypläämällä.

Yleiseurooppalaisesti oli 1700-luku pitsien kukoistusaikaa. Säätyläiset käyttivät silloin runsain määrin pitsejä pukuihinsa ja silloin myös kehittyivät hienot pohjapitsit. Pitsikauppa muodostui kannattavaksi ja toi harjoittajilleen huomattavia rikkauksia. Euroopan suurissa pitsikeskuksissa pitsinnypläys muodostui teollisuudeksi, jota varakkaat kauppiaat harjoittivat monopolinaan. Nyplääjät olivat pitsikauppiaiden palveluksessa ja nypläsivät kauppiaan malleja kauppiaan aineksista.

Nyplääjillä ei ollut oikeutta myydä tai luovuttaa pitsejä ja pitsimalleja muille. Nypläystaitoa ja nypläysmalleja varjeltiin niin tarkasti, ettei nyplääjien edes sallittu avioitua muulle paikkakunnalle. Säätyläismuodin muuttuminen 1800-luvun alussa merkitsi suureten pitsikeskusten kaupan romahdusmaista laskua. Se, että talonpoikaisnaiset yhä enenevässä määrin käyttivät pitsejä päähineissään, ei pystynyt pitämään suurisuuntaista pitsiteollisuutta kannattavana. Rauman pitsinvalmistus - vaikka maaherra

Lillenberg 1700-luvulla pitikin sitä teollisuutena - ei koskaan muodostunut organisoiduksi teollisuudeksi, kuten Keski-Euroopassa ja vielä Tanskassakin. Asiaan lienee osuutta Ruotsi-Suomen manufaktuurikonttorin, senaikaisen teollisuusministeriön, suhtautumistavassa. Se ei pitänyt teollisuutena kodeissa harjoitettavaa käsityötä. Pitsinnypläys ei näin saanut osakseen teollisuudelle myönnettyjä etuisuuksia, eikä tästä syystä myöskään herättänyt liikemiesten mielenkiintoa. Kun eurooppalaiset nyplääjät saivat opetuksensa pitsikauppiaiden ylläpitämissä nypläyskouluissa, nypläsivät kauppiaiden suunnitteluttamia muodikkaita malleja korkealaatuisista langoista, joita valmistettaessa oli jo pellavan viljelyvaiheessa otettu huomioon nypläyksen erityisvaatimukset, oppivat raumalaiset nyplääjät taitonsa toisilta nyplääjiltä, pistelivät mallit vanhoista kuluneista mynstereistä tai käsiinsä saamistaan ulkomaisista pitseistä. Kelvollisen langan ja varsinkin hienoimpien lankalaatujen saamisessa oli jatkuvia vaikeuksia. Usein saatiin tyytyä karkeisiin, kotona kehrättyihin lankoihin, kun kotimaisia nypläyslankoja ei ollut ja ulkomaisiin kohdistuvat tuontirajoitukset estivät parempien lankojen saannin. Raumalaisen nypläyksen sivuelinkeinoluonne haittasi myös taitojen kehittymistä. Monet naiset nypläsivät lapsena, mutta naimisiin mennessään lopettivat sen, ei ollut aikaa eikä ehkä tarvettakaan lisäansioihin. Lasten vartuttua ja esimerkiksi naisten jäätyä leskeksi oli taas otettava tyyny esille verestettävä vanhoja taitoja. Todella taidokkaiden pitsien nyplääminen kuitenkin edellytti päätoimista työskentelyä. Hienoimpien pitsien tekijät olivatkin naimattomia.

Pitsikauppa, jota ulkomailla harjoittivat suuret vientikaupan etuisuuksista nauttivat kokeneet kauppiaat, oli Raumalla aluksi kokonaan nyplääjien omissa käsissä. Nyplääjät kävivät kauppaamassa tuotteitaan lähipitäjissä talosta taloon. Myöhemmin saattoivat jotkut kaupungin miehet talviaikana, jäiden vuoksi purjehduksesta vapaana ollessaan kulkea maaseudulla myymässä useamman nyplääjän pitsejä. Pitsikauppaa rasittivat lisäksi mutkikkaat maatullisäännöt, joiden mukaan pitsit oli tullattava erikseen joka kaupungissa. Hienot pitsit kärsivät kovakouraisten tullimiesten toistuvasta käsittelystä.
 

Tykkimyssyjen kausi -raumanpitsin kukoistuskausi

Näissä olosuhteissa muodostui tykkimyssyjen muotikausi raumanpitsin varsinaiseksi loistokaudeksi. Jo ennen tykkimyssyjen muotiin tuloa olivat naisten päähineet olleet tärkein pitsien käyttökohde meillä, mutta tykkimyssyjen kaudella tarvittiin entistä enemmän hienoja pitsejä.

Tykkimyssyssä on kaksi osaa, itse myssy, silkillä tai muulla kankaalla päällystetty kova koppa ja tykki, joka voi olla kangastakin, mutta oli useimmiten pitsiä. Tykki on joko yhdestä pitsistä tehty tai useasta pitsistä ompelemalla yhdistetty. Pitsit on kiinnitetty ohueen valkoiseen kankaaseen. Tykki lieneekin alun perin ollut tämän kangaskaitaleen nimi.

Hyvin tavallista oli että pitsejä oli kaksi tai kolme rinnakkain: sisimpänä kapea, melko yksinkertainen pitsi jota seurasi leveä pohjapitsi. Pohjapitsi saattoi olla joko reunapitsi, jolloin sen loivasti kuvioitu ulkoreuna oli samalla tykin reuna, tai välipitsi, jolloin tykin reunimmaiseksi oli lisätty vielä kolmas, kapeahko reunapitsi. Tykkimyssyjä käytettiin kirkkoon mentäessä ja muissa juhlavissa tilaisuuksissa.

Varhaisimmat tiedot tykkimyssyistä maassamme ovat 1710-20-luvuilta, mutta muodin huippukausi kesti 1700-luvun lopusta 1840-luvulle. 1800-luvun alkupuolella tykkimyssy mainitaan miltei jokaisen talonpoikaisnaisen pesäluettelossa. Hienoimmat tykkipitsit nyplättiin Raumalla. Tykit olivat tavallisesti 5 korttelin mittaisia ja pitsi nyplättiin kappaletavarana. Parhaat nyplääjät nypläsivät yksinomaa leveitä tykkipitsejä. Tykkeihin käytettiin hienoja pohjapitsejä. Varsinkin tuplapohjaiset olivat suosittua, luultavasti niiden kestävyyden ja ryhdikkyyden ansiosta. Kysytyimpiä pitsejä olivat Dubla , Markka, Koolberskalaj . Hinderskalaj, Omenapuunoksa ja Halvmoona. Suosituin tykkipitsi oli kuitenkin Frimoodigilaj. Vuonna 1832 kirjoitti Rauman pormestari Grönholm, että tuplapohjaisia pitsejä myytiin enimmäkseen Pohjanmaalle, mutta museoitten kokoelmiin on tuplapohjaisia pitsejä saatu myös Hämeestä ja Uudeltamaalta. Myös Pohjanlahden länsirannikolta on tavattu raumalaisia tykkejä. Vuonna 1807 kirjoitti pormestari Grönholm, että Raumalta vietiin pitsejä Ruotsiin, Norjaan, Venäjälle ja Kööpenhaminaan. Ilmeisesti Rauman pitsien halvat hinnat ovat tehneet mahdolliseksi vientikaupan. Parhaina aikoina oli Raumalla päivittäin käytössä jopa 600 nypläystyynyä.

Tykkimyssyissä suosituin pitsimalli Frimodigilai saattaa olla Raumalla kehitetty, kun useimmat muut leveät pohjapitsit perustuivat melko suoraan ulkomaisiin esikuviin. Frimodigilai pitsin epäsymmetriset kuvioaiheet ovat rokokoovaikutteisia. Kuka- ja lehtiaihe on kuitenkin yksinkertaistunut ja muuntunut vaikeasti tunnistettavaksi. Pitsiä täydentävät välikuviot ovat symmetrisiä ja lähes geometrisiä, ja sukua kansantaiteessa, muunmuassa ryijyissä esiintyville kuvioille. Myös pitsin reunakuviona käytetty polveileva nauha-aihe on tuttu muista kansanomaisista tekstiileistä.

Frimodig-pitsistä on valmistettu useita eri muunnoksia, niin kapeampia kuin leveämpiä pitsejä, reunapitsejä kuin välipitsejäkin Mallille tunnusomaisen epäsymmetrisen kukka- ja lehtiaiheen lisäksi on pitsin eri versioissa vaihteleva määrä geometrisiä täytekuvioita. Pohjaakin on tehty erilaisena, paitsi monimutkaista tuplapohjaa, on pitsiä tehty joutuisammin valmistetuvalla yksinkertaisella "enkla"-pohjalla. Suositun pitsin monet muunnelmat ovat varmasti syntyneet vastaamaan kysyntää.

On tarvittu monen hintaisia pitsejä. Frimodigilai-pitsiä on ilmeisesti yritetty jäljitellä myös muilla nypläysseuduilla, sillä museokokoelmiin on lähinnä Kymenlaaksosta tullut tykkipitsejä, joissa kaikki kuviot ovat muuntuneet geometrisiksi, ja joissa myös tekniikkaa on yksinkertaistettu.
 

Suomen talousseura pitsinnypläyksen edistäjänä

1800-luvun alkupuolella alkoi Suomen talousseura toimia raumalaisen pitsinnypläyksen hyväksi. Rauman parhaita pitsinnypplääjiä palkittiin ensi kerran julkisilla palkinnoilla. Vaikka hienoilla pitseillä oli vielä menekkiä, oli jo nähtävissä pitsinkäytön väheneminen säätyläisten pukeutumisessa.

Oli myös ennakoitavissa tykkipitsien kysynnän väheneminen markkinoiden täyttyessä. Vain juhlatilaisuuksissa käytetty kallisarvoinen tykki kun hyvin pidettynä säilyi vuosikymmeniä ja siirtyi perintönä seuraavallekin naispolvelle. Rauman pitseille pyrittiin löytämään uusia markkinoita. Kaupungin pormestari Grönholm kokosi 1836 raumalaisten nyplääjien pitseistä 180 mallin kokoelman Pietariin lähetettäväksi. Miten kaupankäynti edistyi ei ole tiedossa, mutta mallikokoelma ja noin 90 nyplääjän nimiluettelo on siirtynyt Suomen talousseuralta Kansallismuseon kokoelmiin. Mallikokoelma käsittää paitsi tykkimyssyissä käytettyjä rokokooaiheisia pitsejä myös luultavasti Tanskasta, Tonderistä tulleiden vaikutteiden mukaan nyplättyjä uusklassisia pitsejä, joissa laanalanka muodostaa symmetrisiä kuvioaiheita. Monet tämän tyyppisistä malleista ovat säilyneet käytössä myöhemminkin  
 

Myös pitsien käytölle pyrittiin löytämään uusia kohteita. Kun Raumalla nyplättävien pitsien esikuvat ennen olivat tulleet Alankomaista osin suoraan, osin pohjoismaisten keskusten välityksellä ja myöhemmin Tanskasta, käännettiin nyt katseet kohti Saksia. Erzgebirgen vuoristoseudulla, jossa pitsinnypläys oli vuorityöntekijäperheiden sivuelinkeino, valmistettiin Raumalla tehtyjä huomattavasti yksinkertaisempia malleja paksuhkoista langoista. Pitsit olivat kestäviä ja soveltuivat hyvin käytettäväksi liinavaatteissa. Talousseura oli halukas lähettämään jonkun nypläystä taitavan henkilön oppiin Saksiin, mutta kukaan raumalainen ei ollut halukas lähtemään. Sensijaan toivottiin nypläyslankaa ja ulkolaisia malleja. Raumalaisille toimitettiin sekä hollantilaista lankaa että 2000 mallia käsittävä saksilainen mallikirja.

Raumalle perustettavaksi suunniteltiin myös nypläyskoulua, mutta käytännön syistä koulu aloitti kuitenkin toimintansa Turussa, jossa se toimi aluksi saksilaisen opettajan johdolla vuosina 1837-44. Sen jälkeen koulu siirrettiin Raumalle, jossa se toimi 1944-46. Koulua varten Turkuun oli opettajan toivomuksesta hankittu myös pyöreitä, kötsikkämallisia nypläystyynyjä, joita Erzgebirgen seuduilla käytetään. Raumalla ei uutta tyynymallia kuitenkaan omaksuttu vaan nyplättiin edelleen vanhaan tapaan alankomaistyyppisellä tyynyllä. Tyynyn vaihtaminen olisi vaatinut myös nypylöiden käsittelytavan muuttamista. Saksilaistyyppiset mallit sensijaan kelpasivat raumalaisille, vaikka opettaja saksilainen opettaja lähti kotiin jo ennen koulun Raumalle siirtymistä. Nypläyskoulu kärsi Raumalla oppilaspulaa, mutta ehkä juuri nypläyskoulussa oli paikkakunnalla kuitenkin kylvetty yleisen kansanopetuksen siemen. Paria vuotta nypläyskoulun loppumisen jälkeen aloitti kauppias Ilvanin testamenttivarojen turvin toimintansa Ilvanin vähäinlasten koulu. Myös varattoman väen lapsia varten tarkoitetun kouluun otettiin sekä tyttöjä että poikia.. Koulu toimi työmies Henrik Helsteniltä vuokratuissa tiloissa, kuten nypläyskoulukin.

Tykkimyssyjen jäätyä vähitellen käytöstä 1850-luvulta lähtien, väheni hienojen pitsien kysyntä. Pitsien käytön painopiste siirtyi liinavaatteisiin.

Tyyny- ja pöytäliinapitsit nyplättiin paksuhkoista langoista. Tyypiltään ne olivat joko kansainomaisina eri puolilla Eurooppaa nyplättyjä yksinkertaisia ns. torchon-pitsejä tai saksilaistyyppisiä malleja. Näistä palmikko-, liinalyönti-, spindeli- ja mandelipitseistä tunnetaan Raumalla satoja muunnelmia. Taloudellisesti ei näiden halpojen pitsien nyplääminen ollut yhtä kannattavaa kuin hienojen tykkipitsien valmistaminen. Rauman pitsinnypläys alkoi väistämättä taantua. Mallistossa erityisesti mantelipitsit ovat suosittuja edelleen, mutta myös muita tehdään .
 

Pitsi kotiteollisuustuotteena

1800-luvun jälkipuoliskolla kotiteollisuuspiireissä alettiin kiinnittää huomiota pitseihin. Vuonna 1875 pidetyssä Suomen ensimmäisessä kotiteollisuusnäyttelyssä pitsinnypläystä esitteli neiti Maria Ulrika Ramstedt, "Maija-Ulla", joka sai taidoistaan mitalin ja rahapalkinnon.

Myös Suomen Talousseura antoi hänelle hopeamitalin. Palkintoja saivat myös eräät muut raumalaiset nyplääjät. Huomiota raumanpitsit saivat myös Venäjän keisarinnan osoittaessa niille suosiotaan. Aleksanteri III puoliso Maria Fedorovna tilasi 1868 useaa lajia Rauman pitsejä. Eräs näistä sai Raumalla nimen "Dagmarilaij" keisarinnan mukaan, hän kun oli syntyään Tanskan prinsessa Dagmar.

1890-luvulla kiinnitettiin huomiota siihen, että hienoja pitsejä kykenivät enää nypläämään muutamat iäkkäät naiset. Valitettiin myös sitä, että nyplätyt pitsit joutuivat kilpailemaan halpojen tehdaspitsien kanssa.

Pitsinnypläyksen tulevaisuuden arvioitiin olevan suuressa vaarassa.

1900-luvun alussa alkoi markkinoilla olla paitsi ulkomaisia tuontipitsejä, myös kotimaassa valmistettuja tehdaspitsejä. Anders Lassfolkin pitsitehdas Pietarsaaressa aloitti toimintansa vuonna 1912 ja Vaasan pitsitehdas 1915, ja tehtaiden "nypläyskoneilla" pystyttiin helposti valmistamaan kaikkia Rauman mandeli- ja spindelipitsejä.

Pitsinnypläyksellä oli kuitenkin edelleen merkitystä vähävaraisten naisten tulonhankintakeinona, jollainen se aina oli ollut. Esimerkiksi raumalaisten merimiesten vaimot ja lapset hankkivat vielä 1900-alkukymmeninä lisätuloja pitsinnypläyksellä. Vaikka pitsinnyppläystä ei voinut pitää kannattavana elinkeinona, ja sivutulonakin siitä saadut ansiot jäivät pieniksi, oli moni raumalainen pitsinnypläyksen avulla pysynyt pitkään kiinni oman leivän syrjässä, ja välttänyt joutumisen vaivaishoidon piiriin.

Nypläystä tosin moni sai jatkaa vielä vaivaistalossakin. Pitsinnypläys mainitaan niiden töiden joukossa, joita köyhäintalon asukkaat Raumalla tekivät yhtä hyvin 1830-luvulla kuin 1890-luvullakin. Nypläyksen merkitystä vähävaraisille kuvaa se että suurena nälkävuotena 1868 oli valtiokin ostanut Rauman pitsejä auttaakseen vähävaraisia. Myös Rauman kaupunki tuki nyplääjiä silloin ja myöhemminkin. Esimerkiksi vuonna 1893 osoitettiin Työväenyhdistykseltä tulleen aloitteen pohjalta rahaa sekä nypläyksen tukemiseen että pitsien hankkimiseen köyhiltä. Parempiosaiset raumalaisrouvat pitivät vielä pitkään 1900-luvulla kunnia-asianaan auttaa jotakin vanhaa nyplääjää tilaamalla pitsit pöytäliinoihin ja vuodevaatteisiin. Aktiiviset rouvat välittivät myös pitsejä myyntiin muualle maahan.
 

Pitsinnypläyksen elvyttäminen

1900-luvun alussa alkoi kotiteollisuuden elvyttäminen. Ruotsalaista ja tanskalaista esimerkkiä noudattaen alkoi täälläkin työ nypläystaidon elvyttämiseksi. Raumalla kirkon tutkimustöiden vuoksi vierailleella arkkitehti Armas Lindgrenillä oli apunaan arkkitehtiylioppilas Carl Frankenhaeuser. Miehet innostuivat myös pitseistä. Erityisesti Carl Frankenhaeuserin äiti, viipurilais-helsinkiläinen Thella Frankenhaeuser ryhtyi pontevasti töihin raumalaisen pitsinnypläyksen edistämiseksi . Pitsinnypläystä pyrittiin tekemään tunnetuksi järjestämällä näyttelyitä, joita pidettiin mm. Helsingissä. Raumanpitsejä esiteltiin myös 1906 pidetyssä kotiteollisuusnäyttelyssä Kuopiossa, jossa etenkin taitavien nyplääjien Karoliina Wahlbergin ja Sabina Lundströmin työt herättivät ihailua. Thella Frankenhaeyser hankki myös lankoja ja ulkomaisia malleja nyplääjien käyttöön. Helsinkiin perustettu Kotiteollisuus Oy Pirtti otti myös raumalaiset nyplätyt pitsit myyntiartikkeliensa joukkoon. Vuonna 1907 julkaistun Kotiteollisuuskomitean mietinnön nypläystä käsittelevässä liitteessä arkkitehti Carl Frankenhaeuser esittää nypläykselle lupaavia tulevaisuudennäkymiä yhtenä kotiteollisuuden haarana. Carl Frankenhaeuserin mielestä pitsien tason heikentyminen johtui paitsi opetuksen, markkinoinnin ja ohuiden nypläyslankojen puutteesta siitä, että nyplääjät eivät kyenneet seuraamaan aikaansa eivätkä saamaan vaikutteita.

Frankenhaeusereiden aikana järjestetyistä pitsinäyttelyistä otettujen valokuvien perusteella on mahdollista päätellä, minkälaista mallistoa he pitivät aikaansa seuraavana . Esillä oli pitsisomisteisia pöytäliinoja, tyynyliinoja jne. joissa oli erityisesti pitsikulmia .

Kulmat olivat muodissa ja niiden nypläämisen arveltiin tuovan tuloja paremmin kuin metritavarana tehtävän pitsin. Kulmia oli sommiteltu erityisesti taitavan nyplääjä Karoliina Wahlbergin (elinaika 1851-1912) avustuksella . Raumalla eli pitkään käsitys, että Wahlberg ammatistaan ylpeänä nyplääjänä ei halunnut opettaa hienojen kulmapitsien valmistusta muille, vaan kuollessaan 1912 vei taidon mukanaan hautaan.

Wahlbergin tekemiä kulmia ja niiden reikämalleja eli mynstereitä on säilynyt Rauman museon kokoelmissa, ja niiden lähempi tarkastelu asettaa asian toiseen valoon. Oli ilmeistä, että hyvää tarkoittavat helsinkiläiset eivät riittävästi tunteneet Raumalla käytettyä nypläystekniikkaa. Kulma, joka oli helppo toteuttaa virkaten tai keskieurooppalaista palapitsitekniikkaa käyttäen, jolloin pitsi tehdään muutamalla nypyläparilla ja kuvioita yhdisteltäessä käytetään apuna virkkuukoukkua, oli miltei mahdotonta tehdä perinteistä raumalaista, jatkuvalankaista nypläystekniikkaa käyttäen. Karolina Wahlbergin mynstereiden styrjään on kirjoitettu erilaisia mainintoja mm. pieneen pitsineliöön tarvittavista yli neljästäsadasta nypylästä ja kolmioon nypläämiseen "tarvittavasta tärkeästä tekotaidosta"

Rauman kaupunki myönsi 1910-luvun lopulta lähtien useina vuosina varoja nypläyskurssien pitämiseen. 1920-1940 järjestettiin kursseja vuosittain Alfred Kordelinin testamenttivaroin. Kurssien järjestelyistä vastasi Helsingissä toimiva Suomen kotiteollisuusyhdistys, jonka haltuun testamenttivarat oli uskottu. Toinen maailmansota ja lankapula aiheutti kuitenkin keskeytyksen toimintaan. Sodan jälkeen todettiin toimintaan tarkoitettujen rahojenkin tulleen jo käytetyiksi. Helsingissä huomattiin olevan aika siirtää vastuu Raumalle.
 

 
Taitavia nyplääjiä on ollut aina

Karoliina Wahlbergin lisäksi on erityisen tunnettuja nyplääjänä jäänyt raumalaisten mieliin Johanna Sabina Lundström (elinaika 1868-1952) Hän oli Karolina Walbergin tapaan naimaton ja omistautui nypläämiselle. Hän nypläsi pitsinäytteitä Kansallismuseon ja Rauman museon kokoelmiin, opetti pitsinnypläystä ja oli mukana näyttelyissä. Hän sai ansioistaan myös Suomen valkoisen ruusun ritarikunnan I-luokan mitali . Sabina Lundströmin 70-vuotisjuhlaa vietettiin nypläyskurssien tukipisteeksi muodostuneella Vanhalla kansalaisopistolla suurella joukolla vuonna 1938 . Lehtmandel-pitsi on nimetty hänen mukaansa Sabinalaiksi .

Karoliina Wahlbergin ja Sabina Lundströmin lisäksi on ollut muitakin taitavia nyplääjiä. Esimerkkinä tässä Elsa Kástenin (elinaika 1892-1965) töitä, hänkin osasi itse sommitella pitsimalleja mutta nypläsi enimmäkseen perinteisiä raumanpitsejä ja niiden muunnelmia Myös kulmia , kauluksia ja kalvosimia . Kasten myös opetti pitsinnypläystä, hänellä oli yksityisoppilaitakin .

Useimmat nyplääjät ovat kuitenkin jääneet - taidoistaan huolimatta - vaille suurempaa tunnustusta. Nyplääjien kotien kerrotaan aina olleen erityisen siistejä ja vaatimattominakin sieviä . Pitsin arvostuksesta kertoo se, että moni on valokuvauttanut itsensä luultavasti itse tehtyihin pitsiasusteisiin sonnustautuneena tai valokuvaajan raumanpitsipöytäliinalla somistetun pöydän ääressä
 

Nypläys harrastuksena

Vuonna 1948 Suomen Yleisen Käsiteollisuusyhdistyksen pitsitoimikunta kutsui koolle raumalaisia, joita pitsinnypläystaidon vaaliminen kiinnosti. Perustettiin yhdistys nimeltä Rauman nypläyksen harrastajat ry. Yhdistys jatkoi kurssien ja näyttelyiden järjestämistä. Suurimman työn se on kuitenkin tehnyt mallien uusijana. Vanhoja raumalaisia malleja on nyt jokaisen saatavissa painettuina mallisarjoina ja mynstereinä, kun ne aikaisemmin piti pistellä vanhasta mynsteristä, joka viimeisinä aikoina useimmiten oli tehty huonosta pahvista, esim. kenkälaatikon kannesta ja siksi hyvin hauras ja epäselvä. Painettujen mallien mynsterit on Korjattu ja piirretty säännöllisiksi. Mallien uusijoina ja piirtäjinä ovat ansioituneet yhdistyksen ensimmäinen pitkäaikainen puheenjohtaja John Östman ja hänen jälkeensä Impi Alanko. Yhdistyksen nimi muuttui 1983 Nyplääjät ry:ksi. Tänään yhdistyksellä on oma toimitila, Pits-Priia, joka toimii pitsien ja mallien myyntipaikkana ja jossa myös pidetään lasten nypläyskursseja.

Rauman kansalaisopistossa nypläystä on opetettu vuodesta 1947. Tällä hetkellä nypläyksen opiskelijoiden määrä kohoaa vuosittain puoleentoista sataan. Pitsinnypläyksen tultua kansalais- ja työväenopistojen ohjelmaan myös monella muulla paikkakunnalla on nypläysharrastus yleistynyt. Raumalaiset ovat myyneet malleja kaikkialle Suomeen ja ulkomaillekin. Myös Raumalle suunnatut opintomatkat ovat tulleet yleisiksi.

Paitsi naiset Raumalla myös miehet voivat harrastaa pitsinnypläystä .